Oudompi Totuus

Yhdessä asiassa suomalaiset ovat erittäin kuuliaisia: liikennevaloissa seisomisessa. Ulkomailla käydessä sen huomaa selvästi, niin eurooppalaiset kuin jenkitkin nimittäin menevät yli silloin kuin pääsevät, mieluiten vihreällä mutta ei se punainenkaan estä ylittämistä.  Välillä mennään yli sillä periaatteella, että "kyllä ehtii vaikka tuo auto on sekunnin päästä kohdalla."

Suomessa isoimmissakin kaupungeissa seisotaan punaisissa vaikka kello olisi 2 sunnuntain ja maanantain välisenä yönä, eikä mistään suunnasta edes näytä tulevan autoa. Harvassa ovat ne, jotka lähtevät ylittämään ennen kuin valo vaihtuu vihreäksi, ellei sitten ole ihan pakottavaa syytä kävellä punaisia päin.

Minusta tämä on hyvä juttu, pitäkäämme suomalaiset tätä tapaa yllä. Periaatteet on aina periaatteita. 

Missä vaiheessa tapahtui se, että naiset ovat vallanneet miesten värit itselleen? Aikaisemmin naisille kuului pinkki, violetti ja vaalenakeltainen ja tietenkin punainen. Siniset, hamaat ja pitkälti myös vihreät olivat selviä miesten värejä. Esimerkiksi omassa lapsuudessani vaaleansininen kuului ehdottomasti pojille. Nykyään kun esimerkiksi on ostamassa lenkkitossuja niin vaaleansiniset ja vaaleanharmaat ovat lähes yksinomaan naisten lenkkareita ja miehille on tarjoilla pääsosin valkoisia ja mustia. On todella vaikea enää erottaa miesten lenkkareita naisten vastaavista.

Sama homma alkaa olemaan myös alusvaatteissa: miehet voivat valita normaalisti neljän tai viiden värin väliltä: Mustat, tuhkanharmaat, valkoiset ja tummansiniset, satunnaisesti tarjotaan myös viininpunaisia. Kun kävelee naisten alusvaateosaston läpi niin tilanne on aivan toinen: edellä mainittujen "miesten" värien lisäksi naistenosastolla on edustettuna sinisiä, vihreitä, keltaisia ja pinkkejä pastellivärejä. Kyllä minä ainakin miehenä käyttäisin vaalenasinisiä tai -vihreitä alushousuja, jos niitä olisi saatavilla, pinkin saavat naiset pitää edelleen itsellään. Ainakin meikäläistä rupeaa jurppimaan pikkuhiljaa tämä miesten, erityisesti alusvaatteiden, mielikuvituksettomuus. Jos edes välillä saisi vaihtelua.

Vietimme yläasteen luokkakokousta eilen, olemme nyt noin 12 vuotta vanhempia kuin olimme silloin, mutta kun kohtasimme niin tuntui, että olisimme tavanneet viimeksi eilen. Juttujen taso ja aiheet olivat pitkälti samanlaisia kuin silloin reilu vuosikymmen sitten. Ihmiset olivat pohjimmiltaan ihan samoja, vaikka nyt ihmisillä oli ammatteja, perheitä ja lapsia. Sitä oli jopa hieman vaikea käsittää, tunne oli aika surrealistinen kun yritti käsittää, että tuolla tuossa on lapsi ja aviomies, silti se vaikuttaa ihan samalta kuin 12 vuotta sitten. Jotenkin siinä puhuessa välillä odotti välitunnin loppumista ja menemistä seuraavalle hissan tunnille - olkoonkin, että kokoonnuimme baarissa.

Suuri osa nyt asuu muualla kuin tuossa kaupungissa, silti paikkakunta on yksi iso yhdistävä tekijä. Moni muualla asuva, itseni lukaan mukien, haikailee tuohon kaupunkiin takaisin muuttamista. Vaikka yläaste noin keskimäärin oli itselle aika pakkopullaa niin silti täytyy sanoa, että meillä oli hyvä luokka.

On se niin kiva herätä kello yhden tietämillä yöllä siihen, että yläkerran naapuri huutaa asunnosssaan täyttä huutoa. Ja vähän ajan kuluttua uudestaan. Syyksi pikaisen analyysin perusteella osottautui Suomen tekemät maalit jääkiekko-ottelussa. Onneksi enää kuusi päivää kisoja jäljellä. Itse toivon pelkästään tuon naapurin takia, että Suomen joukkue ei tee enää maalin maalia, jotta mölyapinat pysyvät turpa tukossa.

Tänään oli varmaankin kansallinen avohoitopäivä kun tuntui, että kaupungilla liikkui huomattavan suuri määrä mentaalihygienisesti rajoittuneita ihmisiä. Oli mm. kaveri, joka makasi kahvilan sohvapenkillä itsekseen puhuen ja naureskellen. Miten tuollaiseen pitäisi oikein suhtautua? Pitäisikö soittaa skoudet tai lanssi, pyytää kahvilan henkilökuntaa katsomaan henkilön tilanne vai antaa vain henkilön olla? Päätin antaa olla kun mies oli selvästi tyytyväinen omaan olotilaansa, eikä aiheuttanut kenellekään muulle häiriötä. Kaveri ei mielestäni ollut tarpeeksi sekaisin, että olisi otettu oikeasti vastaan terveysasemallekaan. Täytyy myöntää, että tuollainen jää vaivaamaan velvollisuuden- ja omaatuntoa, vaikka todellisuudessa tietää, että puutuminen asiaan ei olisi oikeasti johtanut mihinkään nykyisillä yhteiskunnan resursseilla.

Jaha, elämä ajaa minut taas blggaamaan - siitä onkin jo pari vuotta kun viimeksi tosisssani bloggasin. Katsotaan osaako vanha koira vielä aikoja sitten oppimansa temput. Ei vaan, mennään suoraan asiaan:

Jenkkisivustolla horoskooppini lupasi, että kuulisin jotain hauskaa lapsen suusta, jota rupeaisin ajattelemaan enemmälti. Skooppi heitti päivällä mutta lasketaan se aikaeron piikkiin

Olin kaupassa kassan päädyssä pakkaamassa tavaroitani. Siihen tulee pikkutyttö balttiarallaa varmaan jotain 5-7-vuotias, joka alkaa kyselemään, että onko tuo ja tuo sinun ostoksesi. Menee hetki ennen kuin tajuan, että tyttö puhuu minulle. Vastailen ystävällisesti kyllä kunnes olen pakkaamassa HK:n Potku-purkkia reppuuni. Silloin tyttö sanoo "Toi on aika voimakasta ruokaa". En oikein osaa vastata tytölle kun en ole koskaan sitä maistanut. Melkein repeän kuitenkin nauruun - jotenkin ajatus tuonikäisestä järsimässä Äijämäisesti tulisia makkarapaloja vain pistää huvittamaan.

Kotona kuitenkin joudun myöntymään: pikkutyttö tiesi mistä puhui. Potku tosiaan on aika tulista jopa tällaiselle muka-Äijlle, joka kuuntelee työpaikalla heviä ja kotonaan vaihtaa salaa Katri Helenaan. Pointsit tuolle tulevalle totuudentorvelle Toton sanoin "Hold the line."